Ylistaron hautausmaa

Ylistaron kirkko ja hautausmaat

Ylistaro kuului Pohjankyrön kirkkopitäjään, ja oli Isonkyrön kappeliseurakuntana jo vuodesta 1658. Itsenäinen seurakunta Ylistarosta tuli 1859, ja seurakuntaliitoksessa 2009 taas kappeliseurakunta Seinäjoen seurakuntaan.

Ensimmäinen kirkko Ylistaroon rakennettiin 1658, vaikka lupaa rakentamiseen ei ollut. 1661 pyydettiin omaa pappia. Omatoimiset ylistarolaiset myös rakensivat omin luvin kirkkoonsa kellotapulin 1690-luvulla. Vajaan sadan vuoden aikana kirkko kävi pieneksi, ja uusi kirkko valmistui 1748, tapuli siihen 1775.

1840-luvulla kirkko oli taas käynyt ahtaaksi, ja uuden kirkon rakentamisen suunnittelu aloitettiin. Vuosia keskusteltiin muun muassa kirkon paikasta. Valtionarkkitehti E. Lohrmann laati piirustukset vuonna 1846 ja samana vuonna palkattiin rakennusmestariksi Juho Kuorikoski. Kirkko valmistui 1850 ja sen vihki arkkipiispa Edvard Bergenheim helatorstaina 20.5.1852.

Kirkkopihassa on 1850-luvun alussa valmistunut, kirkon rakennusmestarina toimineen Jaakko Kuorikosken suunnittelema ja kirkon ylijäämätarvikkeista rakentama rakennus, joka tehtiin sekä talvihaudaksi että siunauskappeliksi. Sen käyttö siunauskappelina loppui 1950-luvulla – nyt sitä kunnostetaan jälleen kesällä käytettäväksi tilaksi.

Hautauksia kirkon alle

Ylistaron hautausmaa muodostui ensimmäisen kirkon ympärille, nykyisen sankarihautausmaan paikalle. Hautausmaa perustettiin luultavasti samoihin aikoihin kuin ensimmäinen kirkko vihittiin eli 1600-luvun lopulla. Ylistarolaiset saivat hautapaikan kirkon lattian alta, kirkon vieressä olevalta hautausmaalta tai Isonkyrön kirkkomaalta.

1700-luvun alussa kirkon lattian alle haudattiin enää arvohenkilöitä. Kirkkoon hautaamisesta alkoi muodostua arvovaltakiistoja. Kun uusi kirkko valmistui 1748, senkin lattian alle laitettiin hautapaikkoja vanhan tavan mukaan. Useimmiten vainajat kuitenkin haudattiin maahan tai kirkkomaalla oleviin hautakammioihin.

Kirkkoihin hautaaminen alkoi yleisesti vähentyä, ja esimerkiksi vuonna 1751 korotettiin ns. multarahoja, joita maksettiin seurakunnalle kirkkoon hautaamisesta. Vuonna 1776 Ylistarossa viimein luovuttiin kirkon alle hautaamisesta emäseurakunnan esimerkin mukaan.

Hautakammioihin hautaaminen väheni 1800-luvun alussa, oletettavasti hajuhaittojen vuoksi.

Laajennukset

1826 kirkon inventaariokirjassa kerrotaan kirkkopihasta, jota luonnehdittiin ahtaaksi ja epätasaiseksi. ja että suuremman hautausmaan tarve oli selvä. Laajennustyö aloitettiin vuonna 1828, jolloin seurakunta sai kaksi pientä peltokaistaletta hautausmaan vierestä. Vuotta myöhemmin tehtiin hautausmaan ympärille uusi kivimuuri.

Hautausmaan ahtaudesta puhuttiin koko 1800-luvun. Vuonna 1849 todettiin, että vaikka uutta kirkkoa ryhdyttäisiin rakentamaan, vanha hautausmaa riittäisi – maata olisi vain tuotava lisää. Seuraavana vuonna uuden kirkon rakennustöiden alkaessa suunniteltiin uuden hautausmaa-alueen hankkimista kirkon vierestä. Vanhan kirkon purkaminen toi vanhalle kirkkomaalle lisää hautaamistilaa. Toisena suurena nälkävuonna 1868 puhuttiin taas uudesta hautausmaasta, mutta se hankittiin vasta 1881. Vanhalle hautausmaalle haudattiin erikoisluvalla vielä 1900-luvunkin puolella.

Uusi hautausmaa

Uuden hautausmaan perustaminen esiintyy eri lähteissä vuodesta 1847 lähtien. Suurten nälkävuosien aikana hautausmaa täyttyi nopeasti. Tehtiin jo päätöskin uudesta hautausmaasta, mutta se jäi toteuttamatta. Seuraavan kerran se otettiin esille ja ryhdyttiin toimeen 1881. Vanha hautausmaa oli täynnä, ja 1879 annettiin terveysasetus, jossa vedottiin lähellä asutusta sijaitsevien hautausmaiden aiheuttamiin terveyshaittoihin ja määrättiin erillisiä hautausmaita perustettavaksi paikkakunnille, joiden kirkkomaalla ei ollut tilaa uusille haudoille. Hautausmaa siirtyi siis uuden kirkon läheisyyteen. Ensimmäiset vainajat haudattiin keväällä 1883.

Kaunistuksia ja laajennuksia

Perustamisen jälkeen ei hautausmaahan kiinnitetty erityistä huomiota. 1891 päätettiin laskuojan paikasta ja 1901 päätettiin uuden aidan tekemisestä.

Uusikin hautausmaa tuli täyteen, ja 1920-luvun alussa ryhdyttiin puhumaan hautausmaan laajentamisesta. Alue hankittiin hautausmaan vierestä ja ilmeisesti pakkolunastettiin Ojalan pappilan maista. Uusi hautausmaa salaojitettiin 1926. Toinen laajennus tehtiin 1940-luvun alussa. Vuonna 1939 kirkkohallintokunnan kokouksessa todettiin, että keskimmäisellä hautausmaalla oli tehty harvennushakkuita eli alue oli tällöin jo hankittu. Uudelle, suorakulmion muotoiselle alueella hankittiin Hautausmaan Ystävät Oy:ltä vihersuunnitelma, joka valmistui syksyllä 1945.

Vuonna 1954 ilmeni, että uusi Vaasa-Kyyjärvi-maantie leikkaisi osan hautausmaa-alueesta. Seurakunta pyysi siirtämään tietä kaksi metriä joelle päin, eikä maantien alle jäänyt yhtään hautaa. Hautausmaa ympäröitiin kuusiaidalla.

Viimeisimmän laajennuksen suunnittelu aloitettiin vuonna 1960, vuonna 1964 hyväksyttiin käyttösuunnitelma ja samalla vuosikymmenellä hankittiin kartoitukset koko hautausmaalle.

Työntekijöitä ja ohjesääntöjä

Ensimmäinen haudankaivaja Efraim Perander palkattiin vuonna 1882, kun nykyinen hautausmaa perustettiin. Haudankaivajan palkkio sovittiin vainajan omaisten kanssa, ja jos palkkiota pidettiin liian suurena, omaiset saivat kaivaa haudan itse. Hautapaikan osoittamisesta piti haudankaivajalle kuitenkin maksaa 10 penniä.

Haudankaivajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Työhön sisältyi pitkään myös kellojen soittaminen ja urkujen polkeminen ja myöhemmin kirkon lämmittäminen. Peranderin jälkeen vuoteen 1968 mennessä palkkalistoilla oli 10 haudankaivajaa. Ensimmäinen päätoiminen haudankaivaja ohjesääntöineen oli Sauli Sillanpää, ja hänen tilalleen tuli pian Jouko Sillanpää, joka palveli seurakuntaa yli 40 vuotta.

Työ muuttui: 1970 ja -80-luvulla Jouko Sillanpää kaivoi haudat käsin, kunnes 1990-luvulla osti oman kaivurin, jonka käytöstä seurakunta maksoi hänelle korvausta.

Ensimmäinen hautausmaan ohjesääntö laadittiin vuonna 1933. Ohjesääntöä tarkastettiin ja korjattiin vuonna 1938 ja 1941 siihen liitettiin ohjesääntö kesäajaksi palkattavalle hautausmaan hoitajalle. Työnkuvia ja ohjesääntöjä tarkastettiin vuosien mittaan usein. 1990-luvulla haudankaivajan nimike muutettiin seurakuntamestariksi.

Hautausmaan hoito oli enimmäkseen omaisten tehtävä, ja pitkään sitä hoidettiin myös talkoilla. Tilapäistä työvoimaa palkattiin kesäksi. 1945 laadittiin ohjesääntö puutarhurille, mutta työ ei ollut ympärivuotinen. Nyt hautausmaalla työskentelee ympäri vuoden erityisammattimies seurakunnan hautaustoimen työntekijänä.

Hautaustapoja

Siunaustilaisuuden ajankohta ja -paikka on vaihdellut 1900-luvulla. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa siunaustilaisuudet pidettiin yleensä siunauskappelissa kirkon vieressä, kesäaikana hautausmaalla. Viime vuosisadan alkupuolella vainajat siunattiin sunnuntaisin ennen jumalanpalveluksen alkamista. Siunaustilaisuuksia oli usein myös arkipäivisin. 1960-luvulla siunattiin lauantaiaamuisin ja oli myös sunnuntaiaamuna kello 9 tilaisuus, jossa saatettiin siunata useampi vainaja samalla kertaa.

Vähitellen siunauspaikka muuttui kirkoksi. Kun aiemmin kirkossa siunattiin vain merkkihenkilöt, sankarivainajien kirkkosiunaamisten myötä tapa yleistyi.

Kirkkohallintokunnassa päätettiin vuonna 1958 siirtää siunaustilaisuudet kylmästä siunauskappelista kirkkoon.

Ylistaron hautausmaalle tehtiin 2000-luvun alussa muistolehto, ja myös tuhkahautaukset yleistyvät vähitellen. Vanhojen hautojen luovuttamiseen tarkoitettu muistopylväs perustettiin 2016 muistolehdon yhteyteen.

Hautausmaiden yleisilme

Vanha hautausmaa ja sankarihautausmaa

Vanha hautausmaa on Ylistaron keskustassa, Kirja-Matin koulun ja joen välisellä teiden ympäröimällä pienellä kumpareella ja sitä kiertää luonnonkivistä tehty aita. Hautausmaalle on kaksi porttia, ja hiekkakäytävä jakaa hautausmaan sankarihautausmaahan ja vanhaan hautausmaa-alueeseen.

Vanha hautausmaa oli poissa käytöstä, mutta otettiin uudelleen hautausmaakäyttöön kahteen otteeseen, sillä sinne perustettiin sankarihautausmaa, jonne laskettiin ensin vapaussodan sankarivainajat vuonna 1918 sekä talvi- ja jatkosodan sankarivainajat vuosina 1939–1945.

Sankarihautausmaa vie suunnilleen puolet hautausmaan alueesta, ja se sisältää sekä suuret vapaussodan ja talvi- ja jatkosodan muistomerkit että talvi- ja jatkosotien sankarivainajien yksittäiset hautakivet. Talvi- ja jatkosodan sankarivainajia on haudattu 305. Erityisen raskas oli 19.7.1941 Ruskealassa Särkisyrjän taistelu, jossa kaatui 44 ylistarolaista.

Lähimpänä keskikäytävää on vuonna 1922 paljastettu, Elias Ilkan suunnittelema vapaussodan uhrien muistomerkki, jossa on 33 vapaussoturin nimi. Sen vieressä on kaksi graniittista tyynykiveä, joista toinen on omistettu kahdelle sodan aikana junaturmassa kuolleelle siviiliuhrille. Toinen tyynykivi on omistettu talvisodan pommituksissa kuolleille kahdelle siviiliuhrille. Hautausmaan etäisimmässä päässä on vuonna 1959 paljastettu, Kalervo Kallion suunnittelema suuri, graniittinen, talvi- ja jatkosodan sankarivainajille omistettu muistomerkki.

Toinen puoli on jätetty vanhan hautausmaan muistomerkeille, joita on vielä muutamia. Hautausmaan keskikohdassa, käytävän vasemmalla puolella on vanhojen kirkkojen muistomerkki. Vasemmalle puolelle on merkitty myös vanhan kirkon äärirajat maahan metallisilla, matalilla merkkipaaluilla.

Nykyinen hautausmaa

Hautausmaa on jaettu neljään osastoon, joita ovat vuonna 1883 perustettu vanha puoli, vuonna 1922-23 perustettu keskiosa (kutsutaan keskimaaksi), vuonna 1941 perustettu uusi puoli (uusimaa), sekä vuonna 1971 perustettu laajennusosa. Lisäksi osastot jakautuvat vielä pienempiin alueisiin. Kaikilla osastoilla on oma ilmeensä.

Keskimaan 4. osastolla on nk. Karjalanmaa, noin parin aarin kokoinen alue, johon on haudattu Karjalasta evakkoina saapuneita vuosina 1939-1947 yhteensä 140. Hautojen muistomerkkeinä oli puuristejä. Suuri osa evakoista muutti muualle, ja heräsi huoli, mitä alueelle tapahtuisi, kun puiset ristit lahoaisivat.

Karjalanmaalle pystytettiin vuonna 1953 punagraniittinen muistokivi, jonka suunnitteli elisenvaaralainen Väinö Kuivalainen ja veisti Toivo Suokko Tervajoelta. Kivi uudistettiin vuonna 2007, kun Karjalanmaata kunnostettiin ja tehtiin näkyvämmäksi. Sivukivissä on kupariset laatat, joihin on kirjoitettu Karjalanmaassa lepäävien vainajien nimet sekä synnyin- ja kuolinajat. Suurin osa vainajista oli kotoisin Käkisalmelta (69 henkilöä) ja Kurkijoelta (43). Muistomerkki hankittiin Käki- ja Kurki-säätiöiden, Käkisalmen ja Kurkijoen seurakuntien, omaisten ja Väinö Kuivalaisen voimin. Paljastusjuhlassa muistomerkki luovutettiin Ylistaron seurakunnan hoitoon.

Merkittäviä hautoja

1. Johan Heininen (1834–1909)

Johan Heininen toimi Ylistaron seurakunnan toisena kirkkoherrana vuosina 1894–1909. Hän oli syntyisin
Laitilasta, Varsinais-Suomesta.

2. Otto Alfred Airio (1894–1912)

Otto Alfred Airio toimi Ylistaron seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1911–1912. Airio oli syntyisin Kontiolahdelta, mutta tuli Ylistaroon Ilomantsista.

3. Pekka Rudolf Heikinheimo (1863–1926)

Pekka Rudolf Heikinheimo toimi Ylistaron seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1916–1926. Heikinheimo oli syntynyt Tervolassa, mutta Ylistaroon hän tuli Utsjoelta.

4. Sakari Tuure Tapani Toivio (1921–1959)

Sakari Tuure Tapani Toivio kuoli äkillisesti 38-vuotiaana ehdittyään olla Ylistaron seurakunnassa kirkkoherran virassaan vain kuukauden päivät, 1.–31.5.1959.

5. Tapio Kalervo Kemppainen (1918–1985)

Tapio Kalervo Kemppainen toimi Ylistaron seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1961–1983.

6. Rängmanin sukuhauta

Johan Rängman (1823–1901), Emilia Rängman o.s. Molin (1848–1917), Riku Ränki (1878–1927), Maiju Moëll o.s. Rängman (1870–1938). Rängmanit toimivat 1800–1900-lukujen vaihteen Ylistarossa aktiivisesti monenlaisessa julkisessa toiminnassa, kuten nuorisoseuratoiminnassa, erilaisissa lautakunnissa ja suojeluskunnassa.

7. Juho Malkamäki (1844–1928)

Juho Malkamäki oli tunnettu körttiläissaarnaaja, ja häntä pidetään myös herättäjä-
juhlien perustajana. 1880-luvulla hän toimi talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäivillä, 1890-luvulla hän oli mukana kolmannessa ja neljännessä kirkolliskokouksessa.

Kansanedustajana hän toimi vuosina 1909–1910. Vuonna 1892 Malkamäki oli Kustannusosakeyhtiö Herättäjän perustamiskokouksessa. Yhtiön ensimmäinen vuosikokous pidettiin seuraavana vuonna Malkamäessä, ja sen yhteydessä pidettyjä seuroja pidetään ensimmäisinä herättäjäjuhlina.

8. Lauri Kaskio (1877–1918) ja Aino Kaskio o.s. Rängman (1878–1965)

Aino Kaskio pyysi taiteilija Akseli Gallen-Kallelaa suunnittelemaan Ylistaron suojeluskunnan lipun. Lippua säilytetään nykyään Pohjanmaan museossa, Vaasassa. Lauri Kaskio oli metsänhoitaja.

9. Vihtori Herttua (1886–1941)

Vihtori Herttua oli körttiaktivisti ja vapaussoturi sekä myöhemmin Lapuan liikkeen kannattaja.

10. Matti Niemistö (1860–1922)

Matti Niemistö oli Ylistaron evankelisten vahva maallikkosaarnaaja, kotoisin Ylistaron Halkosaaresta.

11. Aili Josefiina Ketola o.s. Kuivinen (1907–1982)

Aili Josefiina Ketola o.s. Kuivinen oli opettaja ja lotta, joka johti monia kuoroja – hänellä oli kuoro myös sisarustensa kanssa. Hänen ainoa poikansa Markku Ketola, kansainvälisestikin tunnettu urkutaiteilija, kuoli konserttimatkalla Ranskassa.

12. Matti Vihtori Heinonen (1867–1962)

Heinosen (aiemmin Kyntäjän) suvun hallussa on ollut yksi ensimmäisistä suomen kielellä painetuista, ns. Kristiina kuningattaren raamatuista. Tytär Ellen Heinonen (1894–1967) testamenttasi kuoltuaan raamatun
Ylistaron seurakunnalle.

13. Nils Sarelius (1821–1904)

Nils Sarelius oli lukkari-urkuri ja kunnallismies. Hän oli syntyisin Haapavedeltä, ja suoritti nuoruudessaan arvokkaan musiikkitutkinnon kiitettävin arvosanoin. Ylistaroon hänet valittiin vaalilla vuonna 1851, ja hän saapui samana vuonna kun ”Komia kirkko” valmistui. Sarelius piti myös lukkari-koulua. Hän edusti kuntaa Helsingissä keisari Aleksanteri II:n kuvapatsaan paljastustilaisuudessa.

14. Jaakko Loukko (1870–1946)

Jaakko Loukko oli maanviljelijä ja kansanedustaja Ylistaron Topparlan kylästä. Hän oli perustamassa vuonna 1899 Isokyrö-Ylistaron maanviljelysyhdistystä ja vuonna 1907 Ylipään nuorisoseuraa ja myöhemmin vielä suojeluskuntaa ja toimi Ylistaron kunnalliselämässä aktiivisesti.

15. Anters (”Antti”) Matinpoika Punkari (1828–1883)

Nuorella talollisenpojalla Antti Matinpoika Punkarilla ja hänen veljellään Matilla tuli kerran riitaa talon töistä ja Antti löi pikaistuksissaan Mattia pellolla sirpillä vatsaan, jonka seurauksena veli kuoli. Käräjillä Antti tuomittiin ensin teilattavaksi ja mestattavaksi, mutta paikalliset isännät saivat keisarille tekemällään anomuksella kevennettyä tuomion elinikäiseksi karkoitukseksi Siperiaan. Tämänkin tuomion jälkeen Antin puolesta anottiin vielä kevennystä, jonka jälkeen tuomio lievennettiin kahdeksan vuodeksi pakkotyöksi
Saimaan kanavalla. Kärsittyään tuomionsa Antti palasi Ylistaroon ja eli loppuelämänsä kunniallisesti. Kuoltuaan hänen nimensä kuitenkin kirjoitettiin perheen hautakiven ”väärälle” puolelle.

16. Rovasti Jaakko Oskari Markkola (1884–1952)

Rovasti Jaakko Oskari Markkola opiskeli ylioppilaaksi aikuisiällä ja sitten papiksi. Vuonna 1925 hänet
valittiin itäsuomalaisen vastaperustetun Äyräpään seurakunnan kirkkoherraksi. Äyräpäähän valmistui vuonna 1934 uusi, Oiva Kallion suunnittelema kirkko. Kirkko tuhoutui osittain talvisodan aikana taistelussa, jossa kaatui 40 nurmolaista. Loputkin rauniot räjäytettiin jatkosodan aikana. Markkola jäikin seurakunnan ainoaksi kirkkoherraksi.

17. Sanna Koski (1884–1940) ja Tyyne Hyyppä (1918–1940)

Sanna Koski ja Tyyne Hyyppä saivat surmansa Ylistaron ensimmäisissä pommituksissa 17.2.1940, kun pommi osui Hyypän liiketaloon. Samassa pommituksessa loukkaantui neljä ihmistä ja noin 20 taloa vaurioitui. Toinen pommitus seurasi 26. päivä samaa kuuta, mutta se ei vaatinut ihmishenkiä. Naisille on laitettu omat muistokivet myös Ylistaron sankarihautausmaalle.

18. Aleksandra (Sandra) Ahlberg (1896–1973)

Aleksandra (Sandra) Ahlberg oli Ylistaron pitkäaikainen kätilö, jonka käsissä ei kertoman menehtynyt yksikään äiti tai lapsi.

19. Maria Pirilä (1881–1949)

Maria Pirilä toimi opettajana ja oli kotoisin Teiskolta. Hän kävi opettajaseminaarin Heinolassa, ja tuli Ylistaroon vuonna 1905. ”Opettaja Maria Pirilä” on kaiverrettu hautakiveen kauniilla, täsmällisellä kaunokirjoituksella – hänen omalla käsialallaan.

20. Vilhelmiina Karoliina Vesa (1858–1942)

Vilhelmiina Karoliina Vesa on tunnettu ylistarolaisopettaja, myöskin Teiskolta kotoisin. Hän toimi aktiivisesti opettajayhdistyksessä, mutta erityisesti nuorisoseuratyössä. Hän oli perustamassa Ylistaron nuorisoseuraa vuonna 1894. Myös kuorotoiminta oli hänen sydäntään lähellä.

21. Uraania 15 v.

Keskimaan 8. osaston takaosassa, aivan kuusiaidan vieressä on pieni harmaa hautakivi, johon ei ole kaiverrettu sen alla lepäävästä vainajasta kuin tiedot ”Uraania 15 v.” Muistitiedon mukaan hän sai ehkä erikoisen nimensä Urania-laivan mukaan, joka kuljetti siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Hän palasi kuitenkin
vanhempiensa kanssa takaisin Suomeen ja Ylistaroon. Uraania oli 15-vuotias sairastuessaan keuhkotautiin, johon kuoli. Kertoman mukaan hänen arkkuaan kantoivat nuoret, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt. Uraanian vanhemmat muuttivat takaisin Amerikkaan.

22. Jaatisten sukuhauta

Jaatiset ovat siirtokarjalaisia, ja haudan muistomerkkinä oleva kivi on Jaatisten suvun vanha hautakivi. Kivi on tuotu Ylistaroon suvun kotiseudulta Karjalan Jaakkimasta vuonna 1991, kun omaiset löysivät sen Karjalanmatkallaan sattumalta Jaakkiman hautausmaalta. Kiveen on kaiverrettu nimiä molemmin puolin, sillä suku on ottanut kiven uudelleen käyttöön.

Muistomerkit kirkon piha-alueella

• Ylistarolaisten jääkärien muistomerkki

Muistomerkit hautausmaalla

• Karjalaisten muistopatsas
• Muualle haudattujen muistomerkki
• Muistolehto muistomerkkeineen
• Muistopylväs
• Kertahauta-alueen yhteismuistomerkki