Nurmon hautausmaa

Nurmon hautausmaa

Nurmo oli osa Pohjankyrön suurta kirkkopitäjää varhaiskeskiajalla. Vuonna 1581 Lapua sai kirkkoherrakunnan oikeudet, ja Nurmo kuului Lapuaan Ylinurmon kylänä. 1766 aloitti Nurmon ja Seinäjoen muodostama saarnahuonekunta, 1816 kappeliseurakunta. Seinäjoki eriytyi Ilmajoen kappeliseurakunnaksi 1863, ja Nurmo aloitti itsenäisenä seurakuntana vuonna 1879. Seurakuntaliitoksessa 2009 Nurmosta tuli Seinäjoen seurakunnassa yksi sen kappeliseurakunnista.

Nurmoon valmistui oma, noin 150–200 hengen saarnahuone jo 1727. Se rakennettiin ilman lupaa, eikä virallista vihkimystä kirkolle saatu vuosikymmeniin emäseurakunta Lapuan vastustuksen vuoksi. Nurmolaiset vainajat kuljetettiin edelleen Lapuan kirkkomaahan haudattaviksi. Väliaikaista hautaamista tapahtui 1700-luvun alkupuolella. Saarnahuoneen vieressä on ollut aidattu hautausmaa, johon ensimmäisen kerran haudattiin 1767, sitä ennen kuolleet haudattiin Lapualle.

Vasta vuonna 1765 hyväksyi kuningas nurmolaisten anomuksen päästä omaksi saarnahuonekunnaksi ja seuraavana vuonna vihittiin saarnahuone käyttöön. Se oli itä-länsi –suuntainen pitkäkirkko, jonka itäpäädyssä oli kapeahko torni. Omaa pappia ei tähän saarnahuoneeseen saatu.

Saarnatupa osoittautui muutamassa vuosikymmenessä liian ahtaaksi. Vuonna 1768 suoritetussa tarkastuksessa rakennuksen länsipäädyssä ollut kellotorni todettiin vaarallisen hataraksi. Kellotapuli valmistui saarnahuoneen viereen vuonna 1770. Uuden kirkon rakennustyöt aloitettiin luvatta tuomiokapitulin kielteisen suhtautumisen vuoksi syksyllä 1777 alahärmäläisen Antti Hakolan johdolla. Apunaan hänellä oli hänen poikansa Kaapo Hakola. Antti Hakola menehtyi huhtikuussa 1778 ja Kaapo Hakola saattoi isänsä aloittamat kirkon rakennustyöt päätökseen.

Ensimmäinen hautausmaa

Saarnahuoneen viereen perustettiin pieni hautausmaa. Hautausmaan vihki Lapuan kirkkoherra Isak Lithovius vuonna 1766 ilmeisesti samassa yhteydessä kirkon kanssa. Ensimmäinen hautausmaa käsitti vain kirkon itäpuolisen alueen, nykyiseltä siunauskappelilta tapulille. Ensimmäinen hautausmaa oli aitaamaton ja kooltaan vain runsaat 32 aaria. Tuo pieni hautausmaa riitti nurmolaisille 40 vuoden ajan.

Vuosien saatossa hautausmaata on laajennettu moneen kertaan. Yleensä laajennukset ovat olleet pieniä, vain muutamia kymmeniä aareja. Maata on saatu ostamalla, lahjoituksena ja pakkolunastuksensa yleensä Luon-Sandelinin talosta.

Laajennuksia on hautausmaalle tehty 1807, 1841, 1891, 1920, 1943, 1947, 1956, 1972, 1980-luvulla, ja seuraavaa, 2020-luvulla suunniteltua laajennusta varten lisämaata on jo hankittuna.

Haudankaivaja

Nälkävuodet verottivat Nurmon väestöä raskaalla kädellä – vuosien 1867 ja 1868 aikana nurmolaisia kuoli nälän aiheuttamiin tauteihin 241 henkeä eli noin 9 % väkiluvusta. Suurten nälkävuosien aikaan hautaukset lisääntyivät niin, että kappeliseurakunta päätti palkata haudankaivajan. Sitä ennen nurmolaiset olivat itse saaneet kaivaa haudat omaisilleen, ja ainoastaan pohjoisreunalla sijaitsevat köyhien ja vaivaisten haudat kaivautti seurakunta. Tosin tämä oli edelleen mahdollista haudankaivajan palkkaamisen jälkeenkin.

Vuonna 1888 pohdittiin myös sitä, että hautausmaa olisi mahdollisesti siirrettävä uuteen paikkaan. Syynä oli keisarillisen senaatin vuonna 1879 antama asetus, jonka mukaan uudet hautausmaat oli perustettava terveyssyistä etäälle asutuksesta. Nurmossa perustettiin vuonna 1888 toimikunta tutkimaan uudeksi hautausmaaksi soveltuvaa paikkaa. Keisarillinen senaatti antoi Nurmon seurakunnalle kuitenkin luvan käyttää edelleen samaa paikkaa hautausmaana, ja näin hautausmaata voitiin laajentaa.

Sankarihautausmaa-alueet

Vuonna 1918 otettiin jälleen käyttöön hautausmaan vanhin osa, sillä sille perustettiin sankarihautausmaa vapaussodassa kaatuneille nurmolaisille sankarivainajille. Sankarivainajille hankittiin yhteinen muistomerkki, jonka valmisti Oy Granit Hangon punaisesta graniitista, ja se paljastettiin 20.8.1921.

Talvi- ja jatkosota keskeyttivät toimia hautausmaalla. 1940-luvun alussa tärkeimpiä asioita olivat sankarivainajien siunaaminen ja sankarihautausmaan laajentaminen. Seurakunta otti huolehtiakseen sankarivainajien hautaamisesta, hautapaikkojen hankinnasta sekä kentälle jääneiden siunaamisesta. Jo vuonna 1942 ryhdyttiin pohtimaan sankaripatsaan hankkimista sankarihautausmaalle, ja päätettiin kääntyä vapaussotamuistomerkin suunnitelleen Ilmari Wirkkalan puoleen.

Sankarihautausmaata ja sankaripatsaan hankkimista varten perustettiin 1943 toimikunta sankarivainajien omaisista. Sankarihautausmaata laajennettiin sakaristoon päin. Sankarihaudoille laitettiin ensin valkoiseksi maalatut puiset ristit. Vuonna 1949 päätettiin tilata sankaripatsaaksi Kalervo Kallion teos ”Siunaus ja rauha”.

Uuden sankaripatsaan hankkiminen aiheutti sen, että entisen paikkaa täytyi hieman muuttaa, sillä tilaa oli sankarihautausmaalla vähän. Vapaussodan sankaripatsasta purettiin hiukan, ja esimerkiksi siinä olleet graniittikuulat irrotettiin ja laitettiin sankarihautausmaan reunakivien kulmiin. Entisen muistomerkin muuttaminen ilmeisesti johti paikkakuntalaisten keskuudessa valituksiin, puhuttiin esimerkiksi haudan häpäisemisestä, ja asia vietiin jopa tuomiokapituliin asti.

Jatkosodan loppuvaiheilla nousi esiin kysymys vuonna 1918 viereisellä Paukanevalla teloitettujen punaisten ruumiista, jotka oli haudattu samaiselle nevalle kahteen merkitsemättömään joukkohautaan. Heinäkuussa 1944 Vaasan Lääninhallituksesta tiedusteltiin, voitaisiinko Nurmon hautausmaahan haudata nämä vuoden 1918 vainajat. Vainajat siunattiin Nurmossa 19.11.1944 jumalanpalveluksen jälkeen. Heidän hautansa sijaitsee IV-osastolla, noin puolivälissä aluetta. Haudalla on punaisesta graniitista veistetty muistokivi, johon tuntemattomien vainajien lukumäärä on merkitty ristein.

Hautausmaan hoito

Vielä 1700- ja 1800-luvuilla hautausmaata ei erityisemmin hoidettu. 1900-luvulla ryhdyttiin kiinnittämään huomiota hautausmaan esteettisiin arvoihin. Jo 1800-luvulla istutettiin koristepuita kirkkomaille – kuten Nurmossa salavia kirkkopihaan 1840-luvulla ja 1890-luvulla laajennusosaan koivuja ja kuusia – mutta yleensä hautausmaita hoidettiin lähinnä talkoilla, jos hoidettiin.

1900-luvun mittaan hautausmaat alkoivat kuitenkin muuttua yhä yhtenäisemmin hoidetuiksi. Nurmossa tämä näkyy esimerkiksi vanhan hautaushuoneen korvaamista uudella siunauskappelilla, mitä perusteltiin nimenomaan ulkonäkösyillä. Myös hautausmaalla työskentelevän haudankaivajan tehtävänkuvaa ryhdyttiin määrittelemään aiempaa tarkemmin.

Nurmossa perustettiin vuonna 1930 toimikunta, jonka tehtäväksi tuli laatia tuomiokapitulin malliohjesäännön johdolla ohjesääntö hautausmaan hoitoa ja haudankaivajan tointa varten. Myös suntion tehtävät määriteltiin.

1930-luvulla perustettiin kirkkohallintokunta, jonka yhdeksi vastuualueeksi tuli hautausmaasta huolehtiminen. Kirkkohallintokunta käsitteli ensimmäisessä kokouksessaan vuonna 1935 hautausmaan tilannetta ja otti siis tehtäväkseen hautausmaan ulkoisen kohentamisen. Vuonna 1938 kutsuttiin Suomen Kotipuutarhaliiton edustaja johtamaan kirkkopuiston kaunistustöitä.

Kartoituksia ja puutarhasuunnitelmia tehtiin yleensä laajennusten yhteydessä. Vuonna 1943 teetettiin hankittuun pieneen pohjoisosasta hankittuun lisäalueeseen samalla piirustukset hautojen ja käytävien sijainnista.

Piirustukset tilattiin 1930- ja 1940-luvuilla Helsingistä Ilmari Wirkkalalta. Vapaussodan sankarivainajien muistomerkki mainittiin Ilmari Wirkkalan suunnittelemaksi. Wirkkala toimi tuolloin Granit Oy:n taiteellisena johtajana. Kaustisella syntynyt Wirkkala (1890–1973) tunnetaan Suomen ensimmäisenä hautausmaa-arkkitehtina, ja lisäksi hän suunnitteli hautapatsaita ja sankarihautausmaa-alueita ja maalasi alttaritauluja.

Hautausmaata kartoitettiin vielä useaan otteeseen. Perusteellinen kartoitus tehtiin vuonna 2010 ja tietokonepohjaiseksi kartat on tallennettu vuonna 2011.

Merkittäviä hautoja

1. Tallroth/Honkajuuren sukuhauta

Haudassa lepäävät Nurmon ensimmäinen kirkkoherra, rovasti Albert Emil Tallroth (1840–1890), hänen puolisonsa, rovastinna Alma Cecilia Tallroth (o.s. Forsman), lapset (?) Anna Sofia, Rudolf Mikael ja Vaasan poliisimestari Gunnar Rudolf Mikko Tallroth, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja ja varatuomari Mauri Honkajuuri, Helmi Honkajuuri (o.s. Tähtinen), Helmi Helena (Leena) Honkajuuri, Mikko Paavo Honkajuuri, Hilkka Annikki Honkajuuri (o.s. Hirvonen) sekä Maire Ilona Honkajuuri.

Hautapaikkaa anoi Mauri Honkajuuri vuonna 1936, ja se myönnettiin osaltaan hänen isänsä, Nurmon ensimmäisen kirkkoherran, saavutusten sekä Mauri Honkajuuren itsensä Nurmon kunnalle tekemän avokätisen lahjoituksen vuoksi, vieläpä ilmaiseksi.

Albert Emil Tallroth saapui kappalaiseksi Nurmoon pahimpana puukkojunkkariaikana. Hänen edeltäjänsä Henrik Linderoosin aikana 1848–1868 kirkkokuri oli höltynyt. Tallroth tuli ensin Linderoosin apulaiseksi, ja Lindroosin erottamisen jälkeen Tallroth sai ainoana hakijana paikan vuonna 1872.

Tallroth palautti kirkkokurin ja suhtautui ankarasti sen rikkojiin sekä kaikenlaiseen rikollisuuteen ja kurittomuuteen. Tallroth valittiin myös vuonna 1882 perustetun seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Tallrothia kutsuttiin jopa ”Nurmon piispaksi”.

Tallroth/Honkajuuri -suvun hautamonumentin on suunnitellut taiteilija Matti Visanti. Mallina oli pappilan lähin naapuri ”Ykskorvan mylläri”, sukunimi Jaskari, vaimonsa kanssa.

2. Kirkkoherra Viljo Adolf Elonheimo (1903–1974)

Samassa haudassa lepää myös vaimo Else Margarita o.s. Snellman (1911–1998). Viljo Elonheimo toimi Nurmon kirkkoherrana lähes 30 vuoden ajan vuosina 1940–1969. Nimien ja päivämäärien lisäksi kiveen on kaiverrettu muistokirjoitus ”Minä tiedän lunastajani elävän”. Vaimo Margareta Elonheimo hoiti pappilassa sijainnutta kirkkoherranvirastoa.

3. Ernst Aksel Lagerstedt (1894–1969)

Naulatehtailija Veneskoskella.

4. Nikolai Ernst Alexander Bähr (1800–1857)

Kööpenhaminalaissyntyinen tynnyrintekijämestari, joka työskenteli Östermyran ruukilla Törnävällä. Ennen Törnävän kirkon rakentamista myös Östermyran ruukin työntekijät haudattiin Nurmoon.

5. Aatos Yli-Jaskari (ennen Jaskari, 1904–1962)

Aatos Yli-Jaskari saavutti vapaapainissa olympiapronssia Los Angelesissa vuonna 1932 56-kiloisten sarjassa. Suomen mestariksi hän paini vuosina 1931, 1935 ja 1937, ja saavutti lisäksi neljä sm-hopeaa sekä yhden sm-pronssin.

6. Mikko Jaskari (1866–1936)

Mikko Jaskari toimi seurakunnan taloustirehtöörinä. Jaskarin kuvailtiin olevan ”ruumiillistuma siitä, mitä on etelä-pohjalainen talonpoika varustettuna parhailla ominaisuuksilla”. Jaskari oli ansioitunut Nurmon kunnallisen elämän alalla ja hän toimi kirkollis-kokouksen maallikkojäsenenä, sekä oli Karhumäen heränneiden kansanopiston perustajajäseniä ja johtokunnan jäsen. Jaskari suunnitteli vuonna 1928 valmistuneen uuden siunauskappelin.

7. Juho Kesälahti (ennen Juhana Hellen, 1871–1941)

Kanttori-urkuri. Häntä kuvailtiin ”musikaalisesti verraten lahjavaksi”.

8. Kirkkoherra Johannes Zachris Hartman (1848–1908)

Kirkkoherra Johannes Zachris Hartman tuli Nurmon kirkkoherraksi vuonna 1899 ja toimi tehtävässään kuolemaansa saakka 1908.

Hartman muistetaan kiivasluontoisena ja äkäisenäkin miehenä. Hän vastusti tuimasti sosialisteja, katsoi karsaasti heränneitä ja piti ankaraa rippikoulua – niin ankaraa, että monet lähettivät lapsensa mieluummin Lapualle Wilhelmi Malmivaaran rippikouluun. Hartmanin kerrotaan jopa joutuneen pappilassaan kerran käsirysyyn erään seurakuntalaisensa kanssa.

Huolimatta kiivaudestaan Hartmanin kerrotaan kuitenkin olleen loistava saarnamies. Muistomerkkinä on obeliski, johon on kirjoitettu nimen päivämäärien lisäksi viittaus Vanhaan testamenttiin: ”jesa 54.10.”

9. Hermanni Pihlajamäki (1903–1982)

Hermanni Pihlajamäki oli serkkunsa Kustaan ohella nurmolaisen Pihlajamäen painijasuvun tunnetuimpia vesoja. Hermanni voitti kultaa vuonna 1932 Los Angelesin olympialaisissa. Lisäksi hän keräsi uransa aikana kuusi Suomen mestaruutta, kolme EM–mitalia (1931 kultaa, 1935 kaksi hopeaa) ja vielä olympiapronssia Berliinissä 1936. Siviiliammatiltaan Pihlajamäki oli poliisi. Samassa haudassa lepää vaimo Laina Sofia o.s. Kujala (1900–1988).

10. Gustaf Alexander Wasastjerna (1859–1943)

Gustaf Alexander Wasastjerna osti kirkon lähellä sijaitsevan Loukon kartanon vuonna 1881, ja oli sen isäntänä kuolemaansa asti. Aatelista Wasastjernan sukua oli asunut tilalla jo tätä ennenkin, kun hänen isänsä, Östermyran patruuna Gustaf August Wasastjerna osti 1862 osan Ala-Louosta ja 1866 osan Yli-Louosta. Entisen Ala-Louon taloon tuotiin 1859 Seinäjoen Jouppilasta asuinrakennus jota vielä uudistettiin 1895 arkkitehti Josef Stenbäckin piirustusten mukaan. Gustaf August Wasastjerna joutui myymään tilan pakkohuutokaupalla jo 1870 serkulleen Alfred Wasastjernalle. Gustaf Wasastjernan poika Alexander osti kartanon isänsä serkulta 1881.

Wasastjerna lisäsikin Louon viljelys-aloja ja lypsykarjaa voimallisesti. Alexander Wasastjerna toimi eläessään Nurmossa monissa luottamustehtävissä, kuten kuntakokouksen esimiehenä. Vuonna 1918 hänelle myönnettiin maanviljelysneuvoksen arvo. Vieressä oleva Sandelinien hauta viittaa tilan nykyisiin omistajiin, jotka ovat Wasastjernan jälkeläisiä.

11. Aukusti (Kyösti) Luukko (1903–1970)

Aukusti Luukko kuuluu hänkin Nurmon painijamestareihin. Luukko voitti hopeaa Los Angelesin olympialaisissa 1932. Lisäksi hän saavutti EM-pronssia Budapestissa 1931, SM-kultaa vapaapainissa 1931–33, 1936, 1935 ja 1937–38, sekä SM-kultaa kreikkalais-roomalaisessa painissa 1928 ja 1933.

12. Salomon Efraim Kuusela (1875–1957)

Salomon Efraim Kuusela oli Granskogin suvun viimeinen kirkonpalvelija. Salomon Kuusela toimi suntiona noin 30 vuoden ajan, vuodesta 1925–1954, hänen isänsä Salomon Granskog peräti 60 vuoden ajan. Suvun aikaisemmat edustajat olivat myös toimineet Nurmon seurakunnassa muun muassa lukkareina, aina 1700-luvulta alkaen.

13. Kustaa ja Hildi Lankari (1883–1960, 1899–1962)

Ensimmäiset Lankarin tilan torpparit vuodesta 1817 ottivat tilalle käyttöön Langard-nimen. Tilan seuraavat omistajat suomensivat nimen Lankariksi. Vuodesta 1825 alkaa Lankarin suvun hallinta tilalla.

Lankarin tilalla on asunut 135 vuoden aikana kolme Kustaata. Toisen Kustaan aikana Lankarin talon elämänmuotoon liittyi voimakkaasti herännäisyys, Nurmo oli tuolloin yksi Pohjanmaan herännäisseurakunnista.

Kustaa Kustaanpoika Lankari oli tilan viimeisin isäntä. Hän avioitui 58-vuotiaana, vuonna 1941 Askolasta kotoisin olevan Hildi Maria Salmisen kanssa. Heränneiden perinteet seuroineen jatkuivat talossa uuden isännän aikana. Hildi ja Kustaa Lankari olivat lapsettomia ja päättivät lahjoittaa jälkeen jäävää omaisuuttaan yleishyödylliseen tarkoitukseen.

Vuonna 1958 he kirjoittivat testamentin, jonka saajaksi oli nimetty Herättäjä-Yhdistys, ja jonka tarkoituksena on edistää herännäisyysliikkeen hyväksi tehtävää työtä siten, että sanottua kiinteistöä käytetään herännäispappien virkistys- tai muuten sopivalla tavalla. Herättäjä-Yhdistyksen piirissä arvioitiin kuitenkin, ettei suunnitellulla loma-kohteella olisi tulevaisuudessa riittävää käyttöä ja alettiin kehittää säätiömallia. Säätiö perustettiin vuonna 1965 ja vuokrasi alueen Nurmon seurakunnalle leirikeskus-paikaksi. Tänä päivänä Lankari on ympärivuotisessa käytössä oleva nykyaikainen leirikeskus.

14. Paavo Salo (1931–2014)

Paavo Salo kirkkoherra, pappina Nurmossa 1960–1993.

15. Erkki Penttilä (1932–2005)

Erkki Penttilä paini olympiapronssia 1956.

16. Kustaa Pihlajamäki (1902–1944)

Kustaa Pihlajamäki on kaikkien aikojen menestynein suomalaispainija ja painin kaksinkertainen olympia-voittaja: Pariisissa vuonna 1924 ja Berliinissä 1936. Olympiahopeaa Pihlajamäki voitti Amsterdamissa 1928. Lisäksi hän otteli kuusi Euroopan mestaruutta kreikkalais-roomalaisessa painissa (1930, 1933, 1934, 1937, 1938 ja 1939), kaksi vapaapainissa (1934 ja 1935), kaksi vapaapainin EM-hopeaa (1931 ja 1937).

Varsinaisen elämäntyönsä Pihlajamäki suoritti poliisina Helsingin poliisilaitoksella ja poliisina hänestä tuli käsite – jo hänen nimensä mainitseminen sai hangoittelijat rauhoittumaan.

17. Niilo Tikkanen (1906–1939)

Niilo Tikkanen ylikersantti, Nurmon 1. sankari-vainaja.

18. Aukusti Ripsaluoma (1884–1947)

Aukusti Ripsaluoma toimi Suomen nuoriso-opiston Paukkulan johtajana vuodesta 1923 alkaen, ja vaikutti suuresti nuorisoseuraliikkeen kehitykseen. Samassa haudassa lepäävät Liisa Ripsaluoma, Marjatta Hosia o.s. Ripsaluoma sekä Sirkka-Liisa Ripsaluoma.

19. Pastori David Arelius (1729–1806)

Pastori David Arelius oli Nurmon kappeli-seurakunnan ensimmäinen pappi, ja hän toimi virassaan 40 vuotta, 1766–1806. Arelius oli syntyisin Kauhajoen Aronkylästä ja oli siis oman maakunnan kasvatti. Hänen muistokivensä on pystytetty vuonna 1928, ilmeisesti hänen hautapaikalleen kirkon vieressä. Haudalla on reunakivet, ja niiden sisäpuoli on täytetty hienolla sepelillä. Muistokiveen on kaiverrettu teksti: ”Tässä lepää Pastori David Arelius *30.12.1729 +7/11 1806, palveltuaan Nurmon seurakuntaa sen ensimmäisenä pappina 40 vuotta. Hänen muistonsa säilymiseksi pystytettiin tämä patsas v. 1928. hepr. 13:7.”

Muistomerkit

Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden haudat ja muistomerkit

Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkki ja yhteishauta sijaitsee IV-osaston keskivaiheilla. Haudassa lepäävät vainajat siirrettiin syksyllä 1944 Nurmon hautausmaalle Paukanevalta, jonne heidät oli vuonna 1918 haudattu kahteen merkitsemättömään yhteishautaan. Hautamuistomerkkinä on punagraniittinen vaakakivi. Kivessä on kahdessa rivissä 21 hopeista ristiä, joista kukin merkitsee yhtä haudassa lepäävää tunnistamatonta vainajaa. Lisäksi kivessä on teksti: vakaumuksensa puolesta henkensä antaneet.

Kiven sivuihin on kuvattu soihtua pitelevä käsi (vasen puoli) sekä säteilevä aurinko (oikea puoli). Hautaa hoitaa seurakunta.

Sankarihaudat ja –patsaat

Sankarihautausmaa sijaitsee kirkon itäpuolella, hautausmaan reunassa. Se perustettiin vapaussodan nurmolaisille valkoisille sankarivainajille vuonna 1918. Sankarihaudat sijaitsevat neliön muotoisessa muodostelmassa sankaripatsaan ja sakariston puoleisen hiekkakäytävän välillä. Sankarihauta-alue on nurmetettu, ja sitä kiertävät reunakivet. Sankarihaudoille on pystytetty yhtenäiset pronssiset ristit.

Vapaussodan sankarivainajien muistomerkin kivi on leveä ja matala, suorakulmaisista korkeammista ja matalammista punagraniittisista pystykivistä koottu. Keskimmäisessä matalassa kivessä on teksti: eestä kotiseudun, isänmaan / nämä urhot kulkivat kuolemaan. tää kumpu nyt kruunu on sankarien: käy haudalle hiljaa rukoillen.

Vapaussodan sankarivainajien muistomerkkiä siirrettiin ja muutettiin hieman, kun sankarihautausmaalle toisen maailmansodan jälkeen päätettiin hankkia sankaripatsas Kalervo Kalliolta. Patsas on pronssia, ja kuvaa enkeliä, joka on laskenut kätensä siunaamaan edessä olevaa sankarihautausmaata. Enkeli seisoo suurella, kuutionmuotoisella kivijalustalla, johon on kaiverrettu eteen vuosiluvut 1918, 1939–1940, 1941–1944. Vasempaan sivuun on kaiverrettu teksti ”paikka jossa seisot on pyhä maa 2.moos 3:5”

Rintamamiehille on pystytetty erityinen muistomerkki sankarihautausmaan ja kellotapulin väliselle nurmikaistaleelle. Sen alla on yhteishauta, johon on haudattu ja edelleen haudataan talvi- ja jatkosodan veteraaneja, useimmiten yksinäisiä rintamamiehiä. Muistomerkki pystytettiin vuonna 1965, Äyräpään taistelun muistopäivänä 5.3. Seurakunta päätti jo alusta alkaen, että hautaa hoidetaan kokonaisuutena seurakunnan puolesta ja että seurakunta kustantaisi myös kaiverrukset. Hautapaikka oli ilmainen, mutta hautausmaksu perittiin.

Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki sijaitsee pääkäytävän vieressä. Muistomerkki koostuu jaluskivestä, sen päällä olevasta kuution muotoisesta kivestä, ja päällimmäisenä olevasta luonnonkivestä. Kuution sivuun on kirjoitettu irtokirjaimin: karjalaan jääneille sinne mä kaihoni kannan.

Nälkävuosien uhrien muistomerkki on kirkon eteläpuolella, lähellä kiviaitaa. Muistomerkkinä on luonnonkivi, jonka etupuolesta on hiottu pieni neliön muotoinen alusta tekstin pohjaksi. Teksti on maalattu mustin kirjaimin: suurina nälkävuosina 1860-luvulla kuolleiden uhrien muistolle – anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Muistokivi paljastettiin vuonna 1967. Kivi on peräisin Yli-Louon talon kivijalasta, sillä talossa toimi nälkävuosina vaivaisten ”vellihoitola”.

Muualle haudattujen muistomerkki on kirkkopihan mäen juurella, etupuoli pohjoiseen eli hautausmaan suuntaan. Muistomerkkinä on suuri kivenlohkare, johon on kiinnitetty erillisin mustin kirjaimin lause: herra me muistamme sinun edessäsi poisnukkuneita rakkaitamme.